Positiivisuuden voima - 1. Mutta Jumala voi!

Johdanto

Mitä eroa näissä laseissa on? Toinen on puoliksi tyhjä, toinen puoliksi täysi. Toiset meistä näkevät asiat positiivisemmin kuin toiset. Toisille meistä uudet asiat ja haasteet ovat mahdollisuuksia, toisille uhkia. Toisia meistä ohjaa pelko, toisia luottamus. Joku näkee helpommin virheet kuin toinen. Ja joku taas erottaa onnistumiset ja iloitsee niistä. Kumpi on Sinulle luontaisempaa? Aloitamme tänään uuden opetussarjan otsikolla: ”Positiivisuuden voima”.  Puhumme erityisesti siitä, mihin meidän positiivisuutemme perustuu. Yksi oikein hyvä esimerkki positiivisesta suhtautumisesta löytyy Ensimmäisen Korinttolaiskirjeen alusta. Ainakin minua tämä kohta jaksaa aina hämmästyttää positiivisuudellaan.

Kyllä tulee hyvä

Minä kiitän Jumalaani aina teidän tähtenne siitä Jumalan armosta, joka on annettu teille Kristuksessa Jeesuksessa, että kaikessa olette rikastuneet hänessä, kaikessa puheessa ja kaikessa tiedossa, sen mukaan kuin todistus Kristuksesta on teissä vahvistettu, niin ettei teiltä mitään puutu missään armolahjassa, teidän odottaessanne meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen ilmestystä.

1 Kor. 1:4-7

Tämä saattaa kuulostaa ihan luontevalta tavalta aloittaa kirje. Mutta kun ottaa huomioon, kenelle Paavali tämän kirjoitti, on kirjeen aloituksen sävy yllättävän positiivinen. Millainen tuo seurakunta sitten oli? Miksei sille olisi voinut kirjoittaa näin? Apostoli Paavali oli ollut synnyttämässä Korinttiin tätä seurakuntaa. Hän oli viipynyt kaupungissa kaikkiaan 18 kuukautta. Tänä aikana oli tullut  paljon ihmisiä uskoon. Hyvin erilaisia ihmisiä. Heidän taustansa heijasti tuon suuren roomalais-kreikkalaisen sotilas- ja kauppakaupungin sosiaalista rakennetta. Uskoon tulleiden joukossa oli entisiä prostituoituja, sotilaita, orjia ja roistoja ja toki ihan ”tavallisiakin” ihmisiä. Siellä oli muutama silmää tekevä, merkittävässä asemassa oleva yhteiskunnallinen vaikuttaja, esim. ilmeisen varakas Gaius, seurakunnan majan-antaja ja Erastus, Korintin kaupungin varainhoitaja eli talouspäällikkö. Mutta intellektuellit ja silmää tekevät olivat seurakunnassa kuitenkin hyvin pieni vähemmistö.  Rupusakkia oli sitäkin enemmän. Jokainen heistä oli uskossaan hyvin nuori.

Nämä ihmiset toivat seurakuntaan paitsi itsensä, myös kappaleen omaa taustaansa, rikkinäisyyttään ja sotkuisia ihmissuhteita. He eivät olleet mestareita sosiaalisten suhteiden hoitamisessa. Osaksi tästä syystä Korintin seurakunnassa oli paljon ongelmia. Keskinäistä riitelyä, kilpailua, eriarvoisuuden korostamista, takanapäin puhumista, keskinäistä käräjöintiä, alkoholiongelmaa, villiä karismaattisuutta,  itsensä korostamista, hengellistä valtataistelua jne. Ja nyt Paavali aloittaa kehumalla heitä! Korinttolaiset olivat saaneet paljon. Jumala oli ollut heille hyvin armollinen. Kaikki armo oli kohdannut heitä sen myötä, että he olivat tulleet Jee-sukseen uskoviksi. He olivat saaneet paljon tietoa ja opetusta. Heillä oli paljon armolahjoja, jotka omalta osaltaan todistivat Jumalan elävästä työstä heidän keskellään. Paavalilla oli paljon aihetta kiittää Jumalaa siitä, mitä Jumala oli tehnyt heidän elämässään. Joku muu  olisi Paavalin asemassa saattanut jättää kiitokset ja rohkaisut väliin ja käydä oitis nuhtelemaan ja ojentamaan kuritonta seurakuntaa. Olisi ollut inhimillistä ja luonnollista esimerkiksi jyrkästi varoittaa heitä armolahjoista, niin villisti ja väärin niitä Korintissa käytettiin. Sen sijaan Paavali kehottaa kirjeessään heitä anomaan niitä rohkeasti ja lisää. Hän ei pelännyt rohkaista heitä. Hän ei heittänyt lasta pesuveden mukana pois. Paavali näki, ettei Jumala anna hyvyyttään ansion, vaan armonsa mukaan. Ja Hän pystyy oikaisemaan ja varjelemaan omiaan, myös armolahjojen alueella.

Eräässä T-paidassa oli englannin kielinen teksti: "Be patient, God hasn’t finished with me yet...”, vapaasti käännettynä: “Ole kärsivällinen, Jumalan työ on minussa vielä kesken." Teksti sopisi mainiosti jokaisen kristityn selkään. Olemme kiusattuja hermostumaan lähimmäisiimme. Toisen elämässä on helpompi nähdä virheitä, kuin myönteisiä asioita. Kuitenkin kaikissa meissä on mahdollisuuksia, jotka Jumalan käsissä voivat muuttua todellisuudeksi. Me tarvitsemme Jumalan silmälaseja nähdäksemme lähimmäisemme oikeassa valossa. Jumala tekee tuossa toisessakin vielä töitä. Jumala voi tehdä minussakin ihan uutta ja varmasti tekee! 

Hän on myös vahvistava teitä loppuun asti, niin että te olette nuhteettomat meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen päivänä. Jumala on uskollinen, hän, jonka kautta te olette kutsutut hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, yhteyteen.

1 Kor. 1:8-9

Paavali siis tiesi, että Jumala vie päätökseen sen minkä on aloittanut. Nuo kristityt olisivat kerran taivaassa. Jumala vahvistaisi heitä ja pyhittäisi heidät. Hän ei jättäisi työtään kesken. He eivät pääsisi perille oman näppäryytensä, kelvollisuutensa tai kelvottomuutensakaan ansiosta, vaan Jumalan uskollisuuden tähden. Tuo Herramme Jeesuksen Kristuksen päivä viittaa siihen hetkeen, kun Jeesus tulee takaisin maan päälle. Jumala pitäisi huolen korinttolaisistakin kristityistä niin, että he olisivat nuhteettomia vielä Kristuksen saapuessakin. Nuhteettomuudella ymmärretään usein synnittömyyttä. Siihen koko Uusi Testamenttikin kristittyjä kehottaa. Paavali ei kuitenkaan tarkoita tässä sitä, että korinttolaiset eivät koskaan enää tulisi tekemään syntiä.  Synnitöntä kristittyä kun ei ole olemassakaan. Mutta korinttolaisillakin oli mahdollisuus saada syntinsä anteeksi. Jumala lupaa antaa anteeksi aina, kun pyydämme sitä Jeesuksen nimessä. 

Rakensimme 80-luvun alussa Vaasassa kristillistä työpistettä erään vanhan maitokaupan tiloihin. Työhön osallistui myös Eino-veli, sodat käynyt uskova mies. Sahatessani aukkoa sisäikkunaa varten Eino seisoi takanani. Pilke silmäkulmassaan hän totesi muina miehinä: “Kyllä tulee hyvä! Mikä siitä tulee?” Tuo  tokaisu alkoi elää omaa elämäänsä. Remonttimme aikana siitä tuli lentävä lause, jolla ihan tosissamme rohkaisimme toisiamme. Jumala katsoi korinttolaista seurakuntaa ja totesi: "Kyllä tulee hyvä!" Kun Hän katsoo meitä ja meidän seurakuntiamme, Hän näkee kaiken.  Hän näkee lihallisuutemme, erimielisyytemme ja ylpeytemme. Mutta samalla Hän näkee ne valtavat mahdollisuudet, jotka Hän on meihin asettanut. Hän pystyy viemään meidätkin taivaaseen oman voimansa ja uskollisuutensa tähden. “Kyllä tulee hyvä!" Hän sanoo myös meille, sillä Hän on hyvä!

Positiivisuutta ei tarvitse puristaa itsestään

Jokaisella meillä on varmasti kokemus siitä, että aina ei jaksa olla kovin positiivinen. On päiviä, jolloin kaikki tuntuu menevän pieleen. Kun silloin joku tulee sanomaan: ”Älä ota sitä vakavasti!” Tai: ”Ajattele, mitä hyvää tästä vielä koituu!” Tai: ”Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin!” - niin tekis mieli heittää jollakin kättä pidemmällä... Sitten kun noihin harmituksen aiheisiin saa vähän etäisyyttä, voi olla, että sitä on mahdollista nähdä niitä hyviäkin puolia. Mutta tässä me olemme erilaisia. Toiselle on luontaisempaa olla positiivinen, nähdä esimerkiksi uudet asiat mahdollisuuksina eikä uhkina. Ja lisäksi tässä on erilaisia kulttuurisia eroja. Jossakin kulttuurissa on lupa, ja se on jopa hyveellistä, nähdä asiat positiivisesti. Kun taas toisaalla, vaikka meillä Suomessa, liika myönteisyys tulkitaan haihatteluksi. Ja sitten kun me olemme suomalaisina sen huomanneet, me olemme kantaneet huonoa omaatuntoa siitä, että me emme ratkea kovin helposti myönteiseen ajatteluun. Me siis olemme erilaisia. Toiselle myönteisyys ei ole yhtä helppoa kuin toiselle. 

Nykyisin puhutaan psykologiassa ja kasvatustieteissä yhdeksästä temperamenttipiirteestä. Meissä kaikissa on näitä piirteitä, vähän erilaisilla painotuksilla. Ja juuri nuo erilaiset kombinaatiot muodostavat meidän persoonallisen luonteemme. On mielenkiintoista, että yksi noista temperamenttipiirteistä on myönteisyys. (Muita piirteitä ovat sensitiivisyys, aktiivisuus, lähestyminen/vetäytyminen, sopeutuvuus, intensiivisyys, rytmisyys, sinnikkyys ja häirittävyys). Myönteisyyttä pidetään nykyään jopa synnynnäisenä ominaisuutena, samoin kuin vaikkapa sinnikkyyttä tai aktiivisuutta. Eli siitä ei kannata kantaa huonoa omaatuntoa, että en ole yhtä positiivinen tai aktiivinen kuin muut. Kenties tuo temperamenttipiirre ei ole minussa niin näkyvä kuin tuossa toisessa. Mutta se ei merkitse, ettenkö minä voisi oppia myönteisyyttä, näkemään asioissa vähän enemmän mahdollisuuksia eikä vain uhkia. Me voimme kehittyä ja kasvaa niilläkin alueilla, jotka eivät ole luontaisesti vahvimpiamme.

Me olemme vastuussa siitä, miten me käyttäydymme. Ei ole rakkauden mukaista repiä ihmisiä samaan negatiivisuuteen, josta itse kenties nautimme. Ja samalla toisinpäin. Ei ole rakkauden mukaista vaatia toisia innostumaan aina ihan samalla tavalla asioista kuin itse innostumme. Kirjailija ja ajattelija C.S.Lewis kuvaa Narnia -sarjan kirjassa ”Hopeinen Tuoli” suistokaista nimeltä Rapanhapakko. Tämä vihreä, sammalpeittoinen, naavapiippua tuprutteleva laiha, pitkä ja luiseva olento on oikea pessimismin perikuva. Hänen mottonsa kuului: ”Jos jokin asia voi mennä pieleen, niin sehän menee pieleen...” Oikea Murphyn lain ruumiillistuma. Mutta kovan ja kiperän paikan tullen hän osoittautui mitä rohkeimmaksi ja aloitekykyisimmäksi olennoksi. Vajotakseen siten taas ankeriaskeittonsa ja naavapiippunsa kanssa alakulon suloiseen ankeuteen. Me olemme erilaisia. Mutta Raamatussa meitä kaikki rohkaistaan näkemään ne mahdollisuudet, jotka Jumalalla on.

Yksi klassisia esimerkkejä tästä on tilanne, jossa Israelin kaksimiljoonainen kansa oli matkalla kohti luvattua Kaanaan maata. Heidän sitä lähestyessään lähetettiin kaksitoista vakooja ottamaan selvää, mikä heitä odottaisi. Vakoojien viesti oli kahtalainen. Toisaalta kaikki näytti hyvältä. Runsas ja hedelmällinen maa vain odotti heitä. Ja toisaalta he eivät ilmeisestikään saisi maata omakseen ilman taistelua. Pelko valtasi suurimman osan vakoojista ja heidän mukaansa tempaamina myös kansan. 4 Moos. 13:30-33 kuvaa tilannetta näin: 

Ja Kaaleb koitti tyynnyttää kansaa napisemasta Moosesta vastaan ja sanoi: "Menkäämme sittenkin sinne ja ottakaamme se haltuumme, sillä varmasti me sen voitamme". Mutta ne miehet, jotka olivat käyneet hänen kanssaan siellä, sanoivat: "Emme me kykene käymään sen kansan kimppuun, sillä se on meitä voimakkaampi". Niin he saattoivat israelilaisten keskuudessa pahaan huutoon sen maan, jota olivat olleet vakoilemassa, sanoessaan: "Se maa, jota olemme kierrelleet ja vakoilleet, on maa, joka syö omat asukkaansa; ja kaikki kansa, jota me siellä näimme, oli kookasta väkeä. Näimmepä siellä jättiläisiäkin, Anakin jättiläisheimon jälkeläisiä, ja me olimme mielestämme kuin heinäsirkkoja; sellaisia me heistäkin olimme."

4 Moos. 13:30-33

Kansa joka oli kokenut matkallaan Egyptistä kohti Kanaanin maata paljon Jumalan ihmeitä ja aivan yliluonollista apua, joutui paniikkiin. Olosuhteet tuntuivat liian rajuilta. Jumala ei pystyisikään heitä auttamaan. Tässä kävisi todella hullusti. Pessimismi ja kauhu levisivät nopeasti ja tehokkaasti (niin kuin aina!). Sitten Mooses jatkaa näin:

Mutta Joosua, Nuunin poika, ja Kaaleb, Jefunnen poika, jotka olivat olleet mukana maata vakoilemassa, repäisivät vaatteensa ja puhuivat kaikelle israelilaisten seurakunnalle näin: "Maa, jota kävimme vakoilemassa, on ylen ihana maa. Jos Herra on meille suosiollinen, niin hän vie meidät siihen maahan ja antaa sen meille, maan, joka vuotaa maitoa ja mettä. Älkää vain kapinoiko Herraa vastaan älkääkä peljätkö sen maan kansaa, sillä heitä ei ole meille kuin suupalaksi. Heidän varjelijansa on väistynyt heistä, mutta meidän kanssamme on Herra. Älkää te heitä peljätkö." Silloin koko seurakunta vaati heitä kivitettäviksi, mutta Herran kirkkaus ilmestyi kaikille israelilaisille ilmestysmajassa.

4 Moos. 14:6-10

Kahdentoista vakoojan joukoissa oli kaksi miestä, jotka uskoivat Jumalan pystyvän viemään heidät Kaanaaseen, Kaaleb ja Joosua. He näkivät Jumalan mahdollisuudet. Mutta hekin olivat hyvin erilaisia. Kaaleb huudahti suoraan ja ykskantaan: ”Mennään sinne ja otetaan se!” Joosua taas ilmaisi luottamuksensa maltillisemmin ja kenties varauksellisemmin...: Jos Herra on meille suosiollinen, niin Hän vie meidät sinne...” Me olemme erilaisia. Kristillisessä seurakunnassakin. Me ilmaisemme asiat eri tavalla, vaikka tarkoitamme samaa. Ydinkysymys onkin siinä, mihin me luotamme. Luotammeko itseemme ja omaan voimaamme vai Jumalaan, jolle kaikki, aivan kaikki, on mahdollista.

Jumala vaikuttaa sen

Raamattu on hyvin realistinen kirja. Siellä ei peitellä sitä totuutta, että ihmiset kärsivät, hyvin paljon ja kaikkialla. Myös kristitty kärsii. Aina ei mene hyvin. 

Sillä me emme tahdo, veljet, pitää teitä tietämättöminä siitä ahdistuksesta, jossa me olimme Aasiassa, kuinka ylenpalttiset, yli voimiemme käyvät, meidän rasituksemme olivat, niin että jo olimme epätoivossa hengestämmekin, ja itse me jo luulimme olevamme kuolemaan tuomitut, ettemme luottaisi itseemme, vaan Jumalaan, joka kuolleet herättää. Ja hän pelasti meidät niin suuresta kuolemanvaarasta, ja yhä pelastaa, ja häneen me olemme panneet toivomme, että hän vielä vastakin pelastaa...

2 Kor. 1:8-10

Kristinuskossa ei ole kyse itsensä suggeroinnista malliin... ”Ei mittään hättää, ei mittään hättää...” Mutta Raamattu opettaa meitä kohtaamaan kärsimyksen luottamuksella Jumalaan. Kyse ei ole suggeroinnista. Aina silloin tällöin törmää kristillisessä kentässä ajatukseen, että  kärsimys ei kuulu kristityn elämään. Että jokainen voi hallita elämäänsä oikeilla asenteilla, myönteisillä ajatuksilla. ”Jos ajattelemme negatiivisesti, tapahtuu negatiivisia asioita, Jos taas ajattelemme ja puhumme positiivisesti, tapahtuu positiivisia asioita...” Todellisuudessa me emme voi ajatuksillamme, sanoillamme tai asenteillamme manipuloida, muokata todellisuutta, vaikka kuinka uskoisimme sen voimaan. Meidän negatiivisuutemme tai positiivisuutemme kyllä vaikuttaa meihin itseemme ja varmaan myös lähellämme eläviin. Mutta ajatus, jonka mukaan voisimme sanoillamme tai ajatuksillamme vaikuttaa olosuhteisiin, on magiaa. Magiassa yritetään mikrokosmosta muokkaamalla vaikuttaa makrokosmokseen. Ja tätä on paljon liikkeellä.

Mutta oikea positiivisuus on luottamista, ei omaan ajatteluumme tai tekoihimme, vaan Jumalan mahdollisuuksiin. Ja kun luotamme Jumalaan, se muuttaa meitä. Mitä enemmän katsomme Hänen mahdollisuuksiinsa ja tekoihinsa, sitä enemmän rohkaistumme luottamaan Häneen yhä enemmän. Muistatko sen tilanteen, missä Jeesus on opettanut koko päivän, väki nälissään ja Mestari kehottaa opetuslapsia antamaan heille ruokaa. Reaktio on hyvin ymmärrettävä: ”Mistä me annamme heille syötävää?” Jeesus vastaa heille: ”Mitä teillä on?” Ja jostain löytyy poika, jolla oli viisi leipää ja pari kalaa. ”Eihän se voi millään riittää!” ”Naurettavaa!” Lasi ei ollut ainoastaan puoliksi tyhjä. Siellä ei ollut kunnolla pisaraakaan! Opetuslapset näkivät puutteen, Jeesus mahdollisuuden. Jeesus siunasi ruoan ja siitä riitti tuhansille ihmisille.

Jos Sinusta tuntuu, että Sinussa on aimo annos yhdenlaista Rapanhapakkoa, niin muista tämä. Kun seuraavan kerran näet seinän nousevan pystyyn, kun tuntuu että tämä ei onnistu millään. Jeesus kysyy silloin Sinulta: ”Mitä Sulla on? Anna se minulle!” Anna Jumalalle se, mikä Sinulla on. Silloin alkavat Jumalan mahdollisuudet. Onhan Hän sentään Jumala!