Generation X - Kapteeni käskee

Sataman ilta - Jussi Honkakari

Generation X - Kapteeni käskee

1990-luvun alussa Douglas Coupland niminen kanadalainen kaveri kirjoitti kirjan Generation X eli Sukupolvi X. Kirja saavutti jokinlaisen kulttimaineen ja sukupolvesta X tuli käsite. Edelleen saatamme törmätä tähän laajalle levinneeseen käsitteeseen, jolla tarkoitetaan suurten ikäluokkien jälkeen syntyneitä ihmisiä. Sanotaan, että sukupolvi x on se sukupolvi joka välttää sitoutumista ja kaihtaa auktoriteetteja.

Niinpä auktoriteettivamman omaavana sukupolven X edustajana ajattelin kertoa pari tarinaa armeija-ajoilta. Suoritin asepalveluksen Suomen Armeijassa tykistössä -90 luvun puolivälin paikkeilla ja mulla on monta hyvää muistoa niiltä ajoilta. Pitäkää varanne sillä nyt alkaa hylsy lentämään...

Armeijassa tehdään kaikenlaista niin kuin tiedätte ja sitten välillä harjoitellaan tositilannettakin ajatellen. Tykistössä mun tehtävä oli istua patteriston komentopaikan kontissa ja laskea ampumaratoja. Aamuvarhaisesta iltamyöhään istuin luurit päässä näyttöpäätteen ääressä jaellen komentoja pattereihin tykeille, joiden perusteella ne ampuivat maalialueelle. Oli se aika erikoinen tunne, kun sanoi luureihin “Tulta” ja takapuolen alla tuntui kuinka 12 tykkiä aloitti ammunnat. Toisenlainen tunne iski, kun sain Rovajärvellä olla katsomassa kranaatinheitinten ja tykistön keskitystä loppuammunnoissa. Sen jälkeen kun ensimmäiset kranaatit iskivät tonttiin ei A2-keltaisella ollut enää koloa minne ryömiä. Eli vaikka tässä hylsy lentää niin on mulla varsin realistinen kuva siitä, mitä sota on enkä siten ihannoi sitä, mihin me ihmiset pystymme nappia painamalla.

Vakavia hetkiä oli muitakin. Pitkän päivän päätteeksi oli illan pimeydessä huoltotoimenpiteiden aika. Kerran lähin etsimään komentopaikan riukua pilkkopimeässä ammuntojen päätyttyä. Olimme tulleet asemiin pimeällä, joten mulla ei ollut mitään käsitystä miltä paikat näyttivät ympärillämme. Vastaan tuli onneksi tykkimies ja kyselin, että missäkähän päin se riuku oikein on. Tykkimies osoitteli, että tuohon suuntaan ja sieltähän se löytyikin. Riisuin pimeässä lumipuvun ja kiipesin riu’ulle. Ajattelin, että johan on pojat pistäneet riu’un korkealle, kun ei jalat osu maahan ollenkaan. Onneksi yltyin pitämään tukipuista kiinni etten tippunut riu’ulta alas. Tyytyväisenä hoidin tarpeeni ja hyppäsin riu’ulta alas. Siinä lumipukua pukiessa huomasin, että ei itku. Kymmenen metrin päässä oli hyvin naamioitu teltta. Olin käynyt tarpeillani tiedustelujoukkueen suksitelineellä. Saivatpahan pojat kerrankin suoraa palautetta johtopaikalta... No, ei auttanut, kun hipsiä pimeässä hissuksiin takaisin komentopaikalle.

Mutta osaa se aika armeijassa olla aika turhauttavaakin. Toisen metsäleirin aikana taas istuin kontissa jakelemassa tulikomentoja pattereihin. Vaikka ammunnat suoritettiin tietokoneen avulla oli varalla ns. taso, jolla tarvittaessa laskettiin käsipelillä ampumaradat. Taso oli käytännössä tosi iso millimetripaperi, johon piirrettiin koordinaatisto, asemat, maalit ja mitä kaikkea. Eli olin istunut koneen ääressä koko päivän ammuttamassa pattereita. Hommat oli mennyt tosi hyvin. Tuli oli tarkkaa ja totteli korjauksia. Eli kranaatit tippuivat maalialueelle 10-20 km:n päähän 30 m:n tarkkuudella. Ammuntojen päätyttyä kapteeni saapui komentopaikalle tarkastamaan miten hommat sujuu. En ehtinyt tehdä ilmoitusta kummempaa, kun kapteeni jo tokaisi: “Upseerikokelas, mitäs tämä on? Tämä koordinaatiston numerointi tässä tasolla on 5 mm alempana kuin pitäisi.” Eli A2 kokoisella pahvilla oli muutama numero 5 mm liian alhaalla. Olihan homma tarkkaa, ei siinä mitään. Mutta käytännössä tällä asialla ei ollut mitään merkitystä varajärjestelmänä käytettävän tason kannalta. Kaiken huipuksi koordinaatiston oli piirtänyt luutnantti, joka oli auttanut ammuntojen aikana saamaan varajärjestelmän kuntoon. Olin syytön! Yritin selittää: “Mutta, Herra Kapteeni, ...” “Ei mitään muttia. Upseerikokelas, sinun pitää oppia vastaamaan kysymykseen, jota sinulta kysytään!” Ei auttanut muu kuin alkaa kumittamaan koordinaatiostoa samalla, kun Herra Kapteeni ja Herra Luutnantti seurasivat vierestä.

Kun ajattelemme Jumalaa - ei ole väliä oletko kristitty vai et - eikö tämä ole se kuva mikä niin monella meistä on Jumalasta? Että Jumala on etäinen käskyttäjä, joka on mielellään jakelee vaatimuksiaan meitä kohtaan ottamatta saavutuksiamme ja olosuhteitamme huomioon tai sitä keitä olemme.

Vanhaa Testamenttia lukiessa melko pian törmäämme koviin vaatimuksiin ihmisten elämässä, joista ehkä kovin paikka on Abrahamilla, kun hän on menossa uhraamaan Iisakkia, omaa poikaansa. Entä ne käskyt? Ne eivät oikein taivu nykypäivän markkinointikielelle kovinkaan hyvin kieltolauseiden muodossa. Älä tee sitä ja älä tee tätä. Onko tämä samaa simputusta kuin armeijassa sulkeisissa. Ja kuka nyt aina pystyy olemaan valehtelematta? Tai kuka nyt ei olisi varastanut - siis ottanut sitä kynää, b-2-b lahjoja ja tulostanut lomakuvia firman väritulostimella? Onko se oikeastaan edes varastamista, jos lahjat jää joka tapauksessa jakamatta ja tulostimen värikasetit on tukossa?

Entäs Uusi Testamentti sitten? Joku sanoo, että hän uskoo mielummin Uuden Testamentin Jumalaan kuin Vanhan Testamentin Jumalaan vaikkei olekaan ihan varma minne se Vanhan Testamentin Jumala katosi. Moni niin kristitty kuin ei-kristittykin tykkää Jeesuksen moraalisista opetuksista, joskin omaisuuden myyminen on vähän extremeä, mutta olisi ihan hyvä tehdä toiselle niin kuin itse tekisin itselleni - anna toisten olla rauhassa niin nekin toivottavasti antaa olla rauhassa. Peace - rauhaa vaan kaikille. Moni kristitty alleviivaa ihan mielellään Raamatusta puhuttelevimmat jakeet, niin kuin tämän:

Mitä te minun nimeeni vedoten pyydätte minulta, sen minä teen.

Joh. 14.14

Kuinka monella tämä on alleviivattuna Raamatusta? Ja kuinka moni meistä kristityistä hyppää yli tai jättää alleviivaamatta seuraavan kohdan:

Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle.

Matt. 6:19

tai

Älkää juosko rahan perässä, vaan tyytykää siihen, mitä teillä on.

Hepr. 13:5

Entä sitten? Mitä välii sillä on miten me uskotaan Jumalaan tai alleviivataanko me jotakin Raamatusta vai ei?

Tämä on ehkäpä tärkein kysymys mihin meidän tulee hakea vastausta - mitä välii? Mulle itselleni uskonnolla ja Jumalalla ja kaikella muulla tällaisella ei ollut oikein mitään merkitystä yhdessä elämän vaiheessa, kunnes odottamatta tästä kysymyksestä “mitä välii?” tuli niin iso, että kaikki muu elämässäni pysähtyi. Se oli niin ahdistava kokemus, että oli pakko pysähtyä vastaamaan kysymykseen “mitä välii?”. Pitkä tarina, mutta sain vastaukseksi sen, että vastaus liittyy Jumalaan ja Jeesukseen. Okei, jos vastaus on Jeesus niin kuin kristityt sanoo niin entä sitten? Tämä kysymys olikin ongelmallisempi. Kirkossa tai kokouksissa käyminen ei oikein tyydyttänyt, eikä tiettyjen asioiden välttäminen vaikka elämän laatu paranikin, kun aamulla ei tarvinnut herätä krapulassa “mitä välii?” kysymyksen kanssa.

Raamattu on paksu kokoelma kirjoja. Eikä se aina ole kovin helppoa luettavaa. Inhimillisesti sitä tulee luettua, jos tulee luettua, pienissä pätkissä tai peukalopaikkoja hakien. Eikä siinä mitään. Ratkaisevaa ei ole se miten paljon tai vähän luemme Raamattua. Helposti voi kuitenkin käydä niin, että meiltä jää hämärän peittoon iso kuva, kokonaiskuva siitä, mistä tässä kaikessa on kyse. Voi olla, että löydämme vastaukseksi Jeesuksen tai Jumalan, mutta emme oikein tiedä mitä vastauksella pitäisi tehdä ja miten se liittyy elämään etenkin, jos pärjäämme elämässä ihan hyvin ilman Jeesusta muutenkin - ei kipuja, ei sairautta, vaki työ, mukavia ystäviä ja valoisa tulevaisuus, kunhan korot eivät lähde nousuun. Siihenkö Jeesusta tarvitaankin? Pitäisiköhän alkaa rukoilemaan etteivät korot nouse?

Raamatussa kerrotaan vastaukseksi meidän kysymykseen “mitä välii?” aivan mieletön tarina. Se alkaa Raamatun ensimmäisiltä sivuilta:

Alussa Jumala loi taivaan ja maan.

1. Moos 1:1

Ajatella, että kaikki tämä ympärillämme ei ole vahinkoa. Joku on sen tehnyt. Ja elämällä oli merkitys. Ihmisellä oli merkityksellistä tekemistä viljellessään ja varjelleessaan maata eikä seuraavia yt-neuvotteluita tarvinnut pelätä sillä kaikki minkä Jumala oli luonut oli hyvää.

Melko pian kuitenkin tapahtui jotakin, joka on sotkenut meidän ihmisten ajatuksia siitä lähtien. Käärme luikerteli puutarhaan ja sanoi: “Onko Jumala todella sanonut?” Jos et, muista niin tämä liittyi Eevaan, omenaan ja Aatamin kyvyttömyyteen kantaa vastuuta omista teoistaan. Tämä kohta pitäisi olla alleviivattuina meidän kristittyjen Raamatuissa. Onko todella? Mitä jos Jumala onkin pihtari? Entä jos se ei haluakaan meille kaikkea hyvää tai ei olekaan kokonaan hyvä? Tällä kysymyksellä käärme eli Saatana asetti kyseenalaiseksi sen mitä ja kuka Jumala on.

Eeva ei luottanut Jumalaan vaan luotti mielummin itseensä ja niin olemme etsineet ihmiskuntana sisäistä sankaria siitä asti sitä kuitenkaan löytämättä. Vanha Testamentti kertoo kokonaisuudessaan tästä näin Israelin kansan vaiheiden kautta. Kaiken sen toivottomuuden keskellä, mitä mekin koemme tässä ajassa sairauden, väkivallan, epäoikeudenmukaisuuden, selkäänpuukottamisen, ja suoranaisen pahuuden seurauksena, Jumala lupasi jotakin Israelin kansalle ja se lupaus pitää edelleen. Yhtenä päivänä tämä kökön niskaan sataminen loppuu.

Kuolema on nielty ainiaaksi. Herra Jumala pyyhkii kaikkien kasvoilta kyyneleet ja vapauttaa kansansa alennuksesta ja häpeästä kaikkialla maan päällä. Näin on Herra puhunut.

Jes. 25:8

Vanhan Testamentin aikana ihmiset odottivat lunastusta. Että kaikki tämä mikä tässä meitä ympäröivässä maailmassa on pielessä korjataan ja että elämä olisi sellaista kuin sen pitäisikin olla. Jumala vastasi tähän odotukseen, mutta ei ihan ihmisten odotuksien mukaisesti. Se, mitä me kaikkien pakettien ja notkuvien ruokapöytien keskellä saatetaan hetkeksi muistaa pysähtyä ajattelemaan jouluna, oli Jumalan vastaus odotuksiin.

Jeesuksen elämä on mielenkiintoista luettavaa, mutta tämän tarinan huipennus ei ole moraaliset opetukset vuoren rinteessä vaan Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus. Kuolemallaan Jeesus kuroi umpeen sen kuilun, joka oli syntynyt omenapuun varjossa meidän ihmisten ja Jumalan välille. Perinteisemmin sanottuna, kuollessaan Jeesus otti kantaakseen kaiken sen pahan mitä on ollut, kaikki meidän synnit, ja sovitti ne meidän puolestamme. Jeesuksen kuollessa ja noustessa ylös kuolleista toteutui Jumalan lupaus pelastuksesta.

Parhaillaan me elämme eräänlaisessa välitilassa. Se mitä Jumala on tehnyt puolestamme on alkusoittoa sille mitä tuleman pitää. Nyt meillä on mahdollisuus Jeesukseen turvautuessamme lähestyä Jumalaa ja elää elämäämme yhdessä hänen kanssaan läheisessä suhteessa.

Tätä aikaa, jota elämme kuvastaa hyvin myös sanat: “Nyt jo muttei vielä.” Samaan aikaan, kun yhteys Jumalaan pelaa, elämme epätäydellisessä maailmassa, jossa päällisin puolin paha näyttää edelleen voittavan hyvän eikä oma elämämmekään ole välttämättä helppoa. Jumalan valtakunta on tullut meidän keskuuteemme samalla kuin odotamme, että Jeesus palaa takaisin. Tällä kertaa hän tulee tuomarina. Ja viimeisen tuomion jälkeen vihdoin ja viimein kaikki palaset loksahtaa lopulta kohdilleen, kun saamme olla osa uutta luomista.

Minä näin uuden taivaan ja uuden maan. Ensimmäinen taivas ja ensimmäinen maa olivat kadonneet... Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.

Ilm. 21:1, 3-4

Ja tässä se on: kokonaiskuva Jumalan tarinasta, siitä mistä tässä kaikessa on kyse, vastaus kysymykseen “mitä välii?”. Luominen - syntiin lankeemus - lunatus - tuomio - uusi luominen. Tämä on huikea tarina ja me elämme ja hengitämme sitä parhaillaan. Ja kun uppoudumme tähän tarinaan niin me huomaamme, että yksinkertaisimmillaan kyse on yhdestä asiasta: rakkaudesta.

Jeesuksen läheisin opetuslapsi Johannes kirjoittaa näin:

Siinä on rakkaus - ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.

1. Joh 4:10

Hyvin ytimekkäästi pian tämän kohdan jälkeen Johannes toteaa, että “Jumala on rakkaus” (1. Joh 4:16). Ja tämä on aika hätkähdyttävä kuva Jumalasta, jos me otamme ja vertaamme sitä siihen kuvaan mikä meillä ehkä on Jumalasta. Mitä, jos Jumala ei olekaan vihainen vanha mies, jolla on paljon käsittelemättömiä asioita? Vaan mitä, jos me emme olekaan tunteneet häntä sellaisena kuin hän on?

Mitä jos Jumala oikeasti onkin rakkaus?

Jos näin on niin silloinhan kaikki on toisin. Rakkauden näkökulmasta katsottuna Abrahamin ja Iisakin tarina on kertomus siitä miten paljon Jumala rakastaa meitä ja kuinka pitkälle hän on valmis menemään sinun ja minun takiani.

Kielto olla tekemättä töitä sapattina onkin Jumalan puhetta meille siitä, että pidä vapaa päivä. Minä olen sellainen Jumala, että lupaan pitää huolen toimeentulostasi vaikka et yhtenä päivänä tekisikään töitä ihan vaan sen takia, kun rakastan sinua ja haluan viettää aikaa kanssasi.

Kielto olla tekemättä mitään kuvaa Jumalasta kertoo meille miten mahtava Jumala on. Et voi mitenkään lopullisesti tajuta miten paljon rakastan sinua ja millainen olen. Tästä maailmasta ei löydy mitään mikä tyhjentävästi voisi kuvata minua. Niin ja minä olen muuten tehnyt kaiken ja olemassaolo lepää minun varassani. Jokaikinen hengenvetosi tapahtuu minun tahdossani.

Mutta entäs, jos Jumala pyytääkin meitä tekemään, jotakin vaikeata tai jotakin sellaista mitä me emme ymmärrä? Miten meidän tulisi suhtautua Jumalaan auktoriteettinä?

Raamatussa kerrotaan pitkät pätkät kaverista, josta tuli hieman yllättäen kuningas. Tämä on oikea ryysystä rikkauksiin tarina, tosin ei ihan mutkaton sellainen, jonka kuvaamiseen tarvittaisiin kutakuinkin 15 tuotantokauden verran filmimateriaalia. Kaikki alkaa siitä, kun Samuel niminen profeetta voiteli paimenpoika Daavidin kuninkaaksi toisen kuninkaan Saulin vielä hallitessa maata.

Paha juttu tarinan Daavidin kannalta oli se, että hän osoittautui tosi päteväksi ja esimerkilliseksi johtajaksi. Ennen kaikkea hänellä oli moraalista selkärankaa ja hän luotti täysin siihen, että Jumala on sellainen Jumala kuin hän sanoo olevansa. Niinpä ongelmia elämässä riitti.

Tämän kaverin ongelmat elämässä kasvoivat eksponentiaalisiin suhteisiin oikeastaan siitä hetkestä, kun Daavid vastoin kaikkien odotuksia kukisti useille meistäkin tutun Goljatin. Kävi nimittäin näin, että voitettuaan Goljatin ja filistealaiset Israelin sotajoukot palasivat kotiin voittokulkueessa. Riemuitsevat naiset keksivät hienon rallatuksen voittokulkueeseen...

Saul kaatoi miehiä tuhansin, Daavid kymmenentuhansin.

1. Sam 18:7

Saul [silloinen kuningas] kaatoi miehiä tuhansin, Daavid [lammaspaimen periferiasta] kymmenentuhansin.

Valtaa pitävä kuningas ei oikein tästä tykännyt:

Daavidin nimiin he panivat kymmeniätuhansia, minun nimiini vain tuhansia. Kuninkuus häneltä enää puuttuu!

1. Sam 18:8

Meille kerrotaan, että tästä lähtien kuningas katsoi karsaasti Davidia. Kateus iski eikä aikaakaan, kun kateus muuttui katkeraksi vihaksi ja Saulin elämäntehtäväksi tuli Daavidin, hänen vihollisensa, raivaaminen pois maan päältä. Daavid pakeni kuningasta henkensä kaupalla pitkin poikin valtakuntaa niin kuin kartasta näkyy. 1. Samuelin kirjan luvut 19-27 kattaa yhdeksän tuotantokautta tätä pakomatkaa.

Daavidin arki oli puuduttavan yksitoikkoista: kuningas saa vihiä Daavidin piilopaikasta - Saul lähtee takaa-ajoon - Daavid säilyy hengissä ihmeen kaupalla - uuden piilopaikan etsiminen - kuningas saa vihiä... Pakomatka ei ollut yksinäistä piileksimistä ja pettuleivän syömistä. Pakomatkan aikana Daavidin luo kerääntyi “joukottain pulaan joutuneita, velkojen ahdistamia ja katkeroituneita miehiä”, joiden johtaja Daavidista tuli. Yhden miehen pakomatkasta tuli ajansaatossa lainsuojattomien vaellus Israelin takapihoilla ja pimeillä kujilla.

Kerran Daavid oli miehineen piilossa En-Gedin vuorilla luolassa. Käsikirjoituksen mukaan kuningas Saul sai vihiä Daavidin piilopaikasta ja hän keräsi 3000 sen ajan laskuvarjojääkäriä ja lähti etsimään vihollistaan. Alueelle saavuttuaan Saul komentaa: “Tauko paikalla.” Ja 3000 miestä toteaa: “Joko taas!” Valiosotureiden pitäessään tupakin mittaista taukoaan, Saul hipsii kulkureitin varrella olevaan luolaan käymään riu’ulla. Ja kukas onkaan luolan perukoilla piileskelemässä kuin Daavid miehineen.

On vaikea kuvitella mitä kaikkea miesten mielessä on liikkunut, kun ovat tajunneet, että joku on hipsinyt heidän piilopaikkaansa... ja, että se joku on kuningas Saul ... ja, että se riisuu rähinäremmiään ja lumipukuaan käydäkseen riu’ulle...

Aikaa oli kulunut useita vuosia siitä, kun Samuel profeetta oli voidellut Daavidin kuninkaaksi Saulin sijaan. Goljat episodin jälkeen Daavidista oli tullut Saulin sotureitten päällikkö ja nyt hän piileksi luolassa peläten hetkeä, jolloin kuuluu jälleen kerran “Hälyytys!” ja pakomatka jatkuu. Ja nyt kateudesta kipeä mies, jonka elämäntehtävänä oli tuhoa itseään kyvykkäämpi mies istui käsien ulottuvilla housut kintuissa.

Daavidin miehetkin tajuavat tilanteen ja sanovat:

Nyt on tullut se päivä, josta Herra on sanonut sinulle: “Minä jätän vihollisesi sinun käsiisi, niin että voit tehdä mitä tahansa hänelle.”

1. Sam 24:5

Aika oli vihdoin käsillä! Nyt Daavidista tulisi viimein kuningas, oikeudenmukaisuus toteutuisi ja loputtomalta tuntuva pakomatka päättyisi. Valtavaa miten Jumala onkaan siunannut antamalla tämän mahdollisuuden!

Niin Daavid juonikkaana kaverina hiippii Saulin taakse ja leikkaa hänen mitään huomaamatta palan viitasta pois. Leikattuaan palasen viitasta Daavid kokee piston sydämessään. Mitä hän onkaan tekemässä?

Daavid palaa miestensä luo ja sanoo:

Herra varjelkoon minua tekemästä tällaista kuninkaalleni, Herran voidellulle! Varjelkoon Herra minua kohottamasta kättäni häntä vastaan, sillä hän on Herran voideltu!

1. Sam 24:7

Viime hetkellä Jumala muistuttaa Daavidia muutamasta perusasiasta ja onneksi Daavid kuuntelee. Muuten olisi voinut olla niinkin, ettei Saulilla olisi pyyhkinyt hyvin. Jumala muistuttaa ainakin kahdesta asiasta. Ensinnäkin kenen asettama auktortiteetti Saul oli ja toisekseen kenellä oli lopullinen tuomiovalta. Saul oli heikkouksistaan, pahuudestaan ja katkeruudestaan huolimatta Jumalan asettama auktoriteetti. Saul oli tekemisistään vastuussa yksin Jumalalle. Ja koska Jumalalla on viimeinen sana sanottavana ja oikeus tuomita ihmiset heidän tekojensa mukaan, ei ollut Daavidin asia mennä ottamaan kuningasta hengiltä vaikka kuinka olisi tilanteessa ollut sitä kuuluisaa johdatuksen makua.

Daavid estää miehiään käymästä Saulin kimppuun, Saul saa kunniakkaasti hoidettua tarpeensa ja poistuttua luolasta mistään mitään tietoisena. Daavid seuraa Saulia ja huutaa hänen peräänsä:

Hei, kädet jäi pesemättä! No ei ihan...

Herrani, kuningas!

1. Sam. 24:9

Kunnioituksen elkein Daavid lähestyy kuningasta, jonka prioriteetti numero yksi näytti olevan nitistää kansakunnan vihollinen numero yksi - Daavid vanha lammaspaimen.

Miksi kuuntelet ihmisten puheita, kun he sanovat “Daavid tahtoo sinulle pahaa”? Nyt voit omin silmin nähdä, että Herra jätti sinut tänään luolassa minun käsiini. Mieheni neuvoivat minua tappamaan sinut ja sanoin: “En voi kohottaa kättäni kuningastani vastaan, sillä hän on Herran voideltu.” Katso nyt isäni, katso viittasi lievettä, joka on kädessäni! Koska leikkasin liepeen viitastasi mutta en tappanut sinua, täytyy sinunkin ymmärtää, etten tahdo sinulle pahaa enkä kapinoi sinua vastaan. Minä en ole rikkonut sinua vastaan, mutta sinä väijyt minua ja tahdot viedä minulta hengen.

1. Sam 24:10-12

Ja sitten tulee Daavidin oivallus:

Herra olkoon tuomarina meidän välillämme. Hän kostakoon sinulle minun puolestani, mutta minä en sinuun koske.

1. Sam. 24:13

Ehkäpä elämänsä vaikeimpana aikana Daavid päättää luottaa Jumalaan ja hänen rakkauteensa. Daavid näkee kokonaiskuvan ja luottaa siihen, että jonakin päivänä oikeudenmukaisuus toteutuu - ei hänen toimeenpanemana vaan Jumalan, koska hänen on tuomiovalta. Daavid luotti Jumalan huolenpitoon ja rakkauteen kohdatessaan vainoajansa.

Daavidin puhe liikuttaa Sauliakin ja vaikka tämä vakuuttaa katumustaan ja kehuu Daavidin moraalista selkärankaa ja ylistää Daavidia Israelin seuraavana kuninkaana, palaa elämä pian samoille raiteille kuin ennenkin. Piilopaikkaan, parempaan piilopaikkaan... Pian Saul jahtaa jälleen Daavidia autiomaassa 3000 laskuvarjojääkäriä perässä juosten. Elämä ei muuttunut luolan suulla sitten kuitenkaan.

Ja tässä me tulemmekin risteykseen, jossa pitää tehdä vaikeita päätöksiä. Miten me suhtaudumme Jumalaan silloin, kun elämässämme onkin vaikeita asioita? Uskallammeko ajatella sitä vaihtoehtoa, että sairaus, työttömyys tai taloudelliset vaikeudet ovatkin tässä ajassa parasta mitä meille voi tapahtua, koska niiden keskellä luottaessamme Jumalaan maailma näkee toivon, ilon, rauhan ja rakkauden, joka ylittää kaiken ymmärryksen; joka ei ole olosuhteista riippuvaista ja siten jotakin käsittämättömän upeata? Luotammeko Jumalaan joka seisoo sanojensa takana eläessämme “nyt muttei vielä” -elämää?

Totta, Jumala on luvannut pitää miestä huolen ja siunata meitä, mutta eikö meidän tähtäyspiste ole kuitenkin iankaikkisessa elämässä? Mutta eikö hyvä elämä ole toissijaisessa asemassa paremman elämän suhteen? Hyvää vastapainoa ajassamme vallallla olevalle menestysteologialle saamme Paavalin elämänasenteesta, jota kuvastaa hyvin seuraava jae:

Minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto.

Fil. 1:21

Luomisesta - uuteen luomiseen, tämän ison tarinan varassa Paavali oli valmis kärsimään vankeutta, kivittämisiä, ja ruoskimista. Lopulta hän oli valmis kuolemaan uskonsa takia, sillä hän tiesi ytimiään myöten, että paras on vielä edessä. Elämä sellaisena kuin sen kuuluu olla.

Meidän on mahdotonta alkaa ymmärtämään Raamattua, jos meiltä puuttuu tai hukkuu ajatus siitä, mikä on kokonaiskuva: luominen-syntiinlankeemus-lunastus-tuomio-uusi luominen. Kaikki mitä Raamatussa on kirjoitettu, löytää paikkansa tästä tarinasta. Irrallaan kokonaiskuvasta yksittäiset jakeet ja jopa kokonaiset luvut antavat meille yksipuolisen kuvan Jumalasta.

Samallalailla se miten sovellamme Raamatun tekstejä elämäämme kärsii tavattomasti, jos unohdamme kokonaiskuvan. Jumalasta tulee helposti välinpitämätön aikaansaamaton pehmo-jumala. Heijastamme meidän omat kokemukset auktoriteeteistä niin jumalakuvaamme kuin niihen tilanteisiin, jossa olemme itse auktoriteettiasemassa tai auktoriteetin alla. Ja kuitenkin on olemassa meitä suurempi kertomus - se mitä Raamatun kansien välistä löytyy- , jonka pohjalta jumalakuvamme mullistuu ja ymmärryksemme elämästä, kärsimyksestä ja auktoriteetistä mullistuu.

Raamattu ei ole helppoa luettavaa eikä kaikki mitä siellä on kirjoitettuna ole kivaa luettavaa. Asioita helpottaa kuitenkin se, että pidämme mielessä Jumalan suuren kertomuksen luomisesta aina uuteen luomiseen asti. Tällöin Raamattu ei ole pakkopaita, jota yrittää väkisin pukea päälle vaan elämän lähde, mahdollisuus oppia tuntemaan Jumalaa ja hänen rakkauttaan paremmin. Psalmi 119 on huikea kuvaus tästä ja tässä pätkä siitä:

Herra, sinun sanasi on ikuinen. Sen luja perusta on taivaassa. Polvesta polveen pysyy totuutesi. Sinä panit paikoilleen maan, ja se pysyy. Sinun päätöstesi varassa on yhä kaikki, koko luomakunta palvelee sinua. Ellei lakisi olisi ollut minun ilonani, olisin menehtynyt kurjuuteen. Milloinkaan en unohda sinun säädöksiäsi, ne antavat minulle elämän. Minä kuulun sinulle. Pelasta minut! Sinun säädöstesi mukaan minä tahdon elää.

Psalmi 119:89-94

Kun Jumala valloittaa meidät rakkaudellaan, elämämme mullistuu. Mikään ei ole samalla lailla kuin ennen. Ja saamme nähdä, ettei Hänen taakkansa ole raskas kantaa, sillä kaikki saa täyttymyksensä rakkaudessa:

Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat.

Matt. 22:37-40

Ensi kerralla me jatketaan tästä ja katsomme yhdessä miltä elämä näyttää, kun seuraamme Jeesusta ja elämme elämää, joka lepää rakkauden kaksoiskäskyn varassa. Mutta sitä ennen meidän pienryhmissä eli messeissä on mahdollisuus heitellä lisää ajatuksia ja kysymksiä siitä mitä on elää Jumalan auktoriteetin alla ja olla itse auktoriteettiasemassa rakkauden kaksoiskäskyn varassa.